Kuudes luku.
JASPER LEIGH.
Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut iloisempi Penarrow'ssakaan.
Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden voimakkuuden.
Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului hänen omille hartioilleen.
Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana illan hetkenä alkoi siitä keskustella.
»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi parasta ilmoittaa totuus?»
Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»
»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.» Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»
Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»