»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani johtuvat kärsimykset,»
»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»
Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten, miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä, tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen itsensä keksimän kaamean selityksen.
Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi, Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.
Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan, jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?
Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut, mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi, tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä, ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään vuodatettaisi.
Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?
Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi, säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.
Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen sanaton syytös.
»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?» murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä kasvanut.