»Lähdetään ulos, kapteeni», virkkoi hän.
Kapteenin silmät kapenivat. Hän vainusi ansiota. Nuoren herran käytöksessä oli jotakin ylen merkillistä. Hän kallisti maljansa tyhjäksi, laski kolahdutti sen pöytään ja nousi.
»Palvelijanne, master Tressilian», sanoi hän.
Ulkosalla herrasmiehemme irroitti ratsunsa ohjakset rautarenkaasta, johon oli ne sitonut, kääntyi hevostaan taluttaen merelle päin ja kulki tietä, joka johtaa rantaa pitkin kohti Smithickiä.
Tuima pohjatuuli piiskasi vettä valkoisiksi kuohupäiksi, taivas oli teräksisen seesteinen, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli luodevetten aika, ja sataman suulla oleva kari kohotti mustaa harjaansa vedenpinnan yläpuolelle. Kaapelinmitan päässä siitä keinui aallokossa Pääskyn, kapteeni Leigh'n aluksen musta ruho alastomine raakapuineen.
Lionel asteli eteenpäin mitään virkkamatta, erittäin synkeänä ja mietteissään, vielä nytkin kahden vaiheella. Ovela merimies, joka huomasi hänen epäröintinsä ja halusi sen voittaa, koska arvasi vainuamastaan suunnitelmasta voivan koitua hyvää ansiota, tasoitti vihdoin hänen tietänsä.
»Teillä on luullakseni jokin asia minulle ehdotettavana», virkkoi hän viekkaasti. »Sanokaa se, sir, sillä ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi auliimmin halunnut teitä palvella.»
»Seikka on se», virkkoi Lionel syrjäkatsein tarkastaen toisen kasvoja, »että olen pahassa pulassa, master Leigh.»
»Minä olen ollut pahassa pulassa jo monet kerrat», nauroi kapteeni, »mutta en sittenkään koskaan sellaisessa, josta en olisi kyennyt selviytymään. Antakaa kuulua, mikä on asianne; minä kenties voin tehdä hyväksenne yhtä paljon kuin olen tottunut tekemään omaksi hyväkseni.»
»Niin, seikka on seuraava», lausui Lionel. »Kuten sanoitte, joutuu veljeni varmaan hirteen, jos jää tänne. Hän on mennyt mies, jos hänet viedään tutkittavaksi. Ja siinä tapauksessa olen varmaan minäkin hukassa. Suku, jonka jäsen on joutunut hirsipuuhun, tulee siten häväistyksi. Kauheata, jos niin tapahtuu.»