Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.
Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan. Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu — »hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.
Lionel kirosi itseään kehnoksi, halveksittavaksi konnaksi, kirosi sitä ilkeätä pahaahenkeä, joka kuiski hänen korvaansa sellaisia neuvoja, hän tunsi itsensä, ylenkatsoi ja soimasi itseään, kunnes vannoi olevansa luja ja kestävänsä kaikki, mitä tulisi hänen kestettäväkseen, kunhan ei tarvinnut tehdä itseään vikapääksi sellaiseen halpamaisuuteen; mutta seuraavana hetkenä tuo päätös sai hänet jälleen vapisemaan, kun hän ajatteli siitä välttämättä johtuvia seurauksia.
Yhtäkkiä kapteeni esitti hänelle aivan hiljaa kysymyksen, joka vaikutti sytyttävästi ja poisti kaiken jäljelläolevan itsehillinnän kuin tuhkan tuuleen.
»Oletteko kertonut varoitukseni sir Oliverille?» kysyi Jasper Leigh hiljentäen ääntään niin ettei sitä kuullut kapakoitsija, joka puuhaili ohuen väliseinän toisella puolella.
Master Lionel nyökkäsi, hermostuneesti sormiellen korvassaan olevaa jalokiveä ja kääntäen toisaalle katseensa, joka oli tutkinut merimiehen karuja, ahavoituneita ja parrakkaita kasvoja.
»Olen», vastasi hän. »Mutta sir Oliver on itsepintainen. Hän ei aio väistyä.»
»Eikö tahdo?» Kapteeni siveli kädellään tuuheata punaista partaansa ja sadatteli runsaasti ja kaameasti kuten merimies ainakin. »Tuhannen helvettiä! Hän joutuu jokseenkin varmaan killumaan, jos jää tänne.»
»Niin», virkkoi Lionel, »jos jää.» Hän tunsi suunsa kuivuvan puhuessaan; hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta tykytyksen vaikutusta vähensi väkijuoman aikaansaama vähäinen turtumus.
Hän oli lausunut sanansa niin omituiseen sävyyn, että merimiehen tummat silmät tuijottivat häneen ihmeissään tuuheiden hiekanväristen kulmakarvojen alta. Katseessa oli valpas kysyvä ilme. Master Lionel nousi äkkiä.