Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin menetellyt.»
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.
»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja peittää heidät häpeällä.»
Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton, että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.
»Aiotko… aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla, värisevällä äänellä.
Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä, Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä? Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»
»Mikä muu mahdollisuus siis on vielä olemassa?»
Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan. Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin, niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti menneenä miehenä.
Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden, mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.
Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan. Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa säälimättömyyttä.