Lionel oli allapäin. »Niin, tosiaan, mitäpä muutakaan», virkkoi hän ja sanoi hyvästi järkytetyn näköisenä. Hän olikin järkytetty. Hän ei ollut tullut ensinkään ajatelleeksi, että niin ilmiselvä päätelmä välttämättä seurasi hänen tekoansa, täydellisesti selittäen tapahtuman ja tyynnyttäen kaikki sitä koskevat epäilykset.
Hän palasi kotiin ja kertoi siekailematta vanhalle Nickille, mitä sir John otaksui ja mitä hän itsekin pelkäsi täytyvän pitää sir Oliverin katoamisen todellisena syynä. Palvelijaa ei kumminkaan ollut varsin helppo saada vakuutetuksi.
»Uskotteko siis hänen sen tehneen?» huudahti Nicholas. »Uskotteko, master Lionel?» Palvelijan äänessä oli kauhua hipovan moitteen sävy.
»Jumala minua auttakoon, mitäpä muutakaan voin uskoa nyt, hänen paettuaan.»
Nicholas siirtyi hänen luoksensa, huulet kiinteästi yhteen puserrettuina. Hän laski kaksi nystermäistä sormea nuoren miehen käsivarrelle. »Hän ei ole paennut, master Lionel», vakuutti hän kiukkuisen painokkaasti. »Hän ei ole mikään hätäpoika. Sir Oliver ei pelkää ketään, ei piruakaan, ja jos hän olisi surmannut master Godolphinin, hän ei olisi milloinkaan sitä kieltänyt. Älkää uskoko sir John Killigrew’n puheita. Sir John on aina häntä vihannut.»
Mutta vanha palvelija oli koko paikkakunnalla ainoa tuon mielipiteen kannattaja. Jos sir Oliverin syyllisyyttä oli joillakin tahoilla vielä epäilty, niin kaikki epäilykset olivat hälvenneet nyt, hänen paettuaan ennen kuningattarelta odotettujen määräysten saapumista.
Myöhemmin samana päivänä saapui taloon kapteeni Leigh, joka sanoi haluavansa puhutella sir Oliveria.
Nicholas toi sanan hänen tulostaan ja toivomuksestaan master
Lionelille, joka käski päästää hänet puheilleen.
Tanakka pieni merimies paarusti sisään väärien säärtensä varassa ja silmäili syrjäkarein toimeksiantajaansa, kun he olivat jääneet kahden kesken.
»Hän on sievästi ja varmasti tallessa laivalla», ilmoitti hän. »Asia kävi niin helposti kuin omenan kuoriminen, ja yhtä rauhallisesti.»