Kapteeni istui pienessä hytissään aluksen perässä likaisen pöydän ääressä, jonka yläpuolella riippuva lamppu heilui laivan hiljaista keinuntaa noudattaen. Hän poltti kehnoa tupakkaa, jonka savu leijui sakeana pienen suojan ilmassa, ja hänellä oli konjakkipullo vieressään.
Hänen siinä istuessaan koko mahdikkuudessaan tuotiin sisään sir Oliver, jonka kädet olivat yhä vielä selän taa sidotut. Hän oli laiha, silmät olivat syvällä kuopissaan, ja leuassa versoi viikkoinen parta. Hänen vaatteensakin olivat vielä siinä epäjärjestyksessä, johon olivat taistelussa joutuneet, ja sitäkin enemmän rypistyneet, kun hän ei ollut voinut niitä riisua koko aikana.
Sir Oliver oli niin kookas, ettei voinut mitenkään seisoa suorana matalakattoisessa hytissä, ja hänelle siirsi tuolin eräs laivan miehistöön kuuluva hirtehinen, joka oli noutanut hänet kannen alta.
Hän istuutui aivan välinpitämättömänä ja tuijotti tyhjin katsein laivuriin. Master Leigh, joka oli odottanut kiukunpurkausta, oli hieman pettynyt kohdatessaan sellaista merkillistä tyyneyttä. Hän lähetti pois ne kaksi merimiestä, jotka olivat sir Oliverin tuoneet, sulki heidän lähdettyään hytin oven ja virkkoi vangilleen, punaista partaansa sivellen:
»Sir Oliver, teitä on kohdeltu ylen kehnosti.»
Auringonvalo virtasi sisään luukusta valaisten sir Oliverin ilmeettömät kasvot.
»Oliko tarpeen tuoda minut tänne kertoaksesi minulle tuon, sinä konna», vastasi hän.
»Eipä niinkään», virkkoi master Leigh. »Mutta minulla on vielä jotakin lisättävää. Te luulette, että olen tehnyt teille huonon palveluksen. Se luulonne tekee minulle vääryyttä. Minun avullani te opitte erottamaan todelliset ystävänne salaisista vihamiehistänne; tästä lähtien tiedätte, kehen luottaa, ketä epäillä.»
Sir Oliver tuntui hiukan kohentuvan välinpitämättömyydestään, tuon konnan hävyttömyyden ärsyttämänä. Hän ojensi säärensä ja hymyili happamesti.
»Voi käydä vielä niin, että väitätte minun olevan teille kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.