»Hiljemmin, hiljemmin!» virkkoi master Leigh hyvätuulisesti.
»Minä sanon, että valehtelet!»
Master Leigh silmäili häntä hetken. »Siltäkö taholta tuulee!» sanoi hän vihdoin, nousi sitten sanaakaan virkkaamatta ja meni hytin seinällä olevan kirstun luo. Hän avasi sen ja otti sieltä nahkakukkaron. Siitä hän veti esiin kahmalollisen jalokiviä. »Ehkäpä tunnette joitakin näistä», sanoi hän. Veljenne antoi ne minulle, kun hänellä ei ollut täyttä kahtasataa puntaa rahassa. Katsokaa niitä.»
Sir Oliver tunsi erään sormuksen ja pitkän päärynänmuotoisen helmen, joka oli ollut hänen veljensä korvarenkaassa, tunsi erään medaljongin, jonka oli lahjoittanut Lionelille kaksi vuotta sitten, ja tunsi vähitellen kaikki hänen eteensä levitetyt korut.
Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän istui siinä hetken aikaa kuin huumautuneena. »Hyvä Jumala!» huokasi hän vihdoin onnetonna. »Kuka siis onkaan minulle vielä jäänyt! Lionelkin! Lionel!» Nyyhkytys värisytti hänen jykevää varttansa. Pari kyyneltä virtasi vitkalleen hänen laihoille kasvoilleen ja katosi hänen leukansa parransänkeen. »Minä olen kirottu!» sanoi hän.
Ellei tuollaista eittämätöntä todistusta olisi ollut, hän ei olisi missään tapauksessa suostunut asiaa uskomaan. Siitä hetkestä, jona hänen kimppuunsa oli hyökätty Godolphinin kartanon portilla, hän oli otaksunut sen Rosamundin työksi, ja hänen turtumuksensa oli johtunut ajatuksesta, että Rosamund oli sallinut harhaluulonsa ja vihansa johtaa itsensä niin pitkälle. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt sitä, että mistress Rosamund oli kutsunut hänet puheilleen, kuten Lionel oli kertonut. Ja samoinkuin hän uskoi menneensä Godolphinin kartanoon Rosamundin kutsumana, samoin hän päätteli, että se, mitä siellä oli tapahtunut, oli tapahtunut Rosamundin neuvosta vastaukseksi siihen, että hän oli edellisenä päivänä väkisin pyrkinyt hänen puheilleen, ja sen takeeksi, ettei sellaista milloinkaan enää sattuisi.
Tuo vakaumus oli ollut hänelle katkera kalkki; se oli ikäänkuin tylsentänyt hänen aistinsa saattaen hänet sellaiseen välinpitämättömyyden tilaan, jossa tuntui aivan yhdentekevältä, millainen kohtalo oli häntä odottamassa. Mutta se ei sittenkään ollut niin katkera kalkki kuin tämä uusi tieto. Rosamundilla oli joka tapauksessa jonkinlaista aihetta vihaan, joka oli tullut hänen entisen rakkautensa sijaan. Mutta mitä syytä voikaan olla Lionelilla? Millaisia vaikuttimia saattoikaan olla sellaiseen menettelyyn, lukuunottamatta sitä luonnotonta inhottavaa itsekkyyttä, joka kenties tavoitteli varmuutta siitä, ettei syyllisyys Peter Godolphinin surmaan siirtyisi pois niiltä hartioilta, jotka sitä viattomasti kantoivat, ja katalasti halusi hyötyä poistamalla tieltään miehen, joka oli ollut hänen veljensä, isänsä ja kaikkensa?
Sir Oliver tunsi kauhun ruumistaan värisyttävän. Se oli uskomatonta, mutta sittenkin epäilemättä totta. Lionel oli näin korvannut kaiken sen rakkauden, jota hän oli hänelle osoittanut, kaiken sen uhrautumisen, jonka nojalla hän oli veljeä suojellut. Vaikka koko maailma olisi noussut häntä vastaan, hän olisi yhä uskonut Lionelin pysyneen uskollisena, ja tuo vakaumus olisi epäilemättä luonut häneen hiukan rohkeutta. Mutta nyt…Hänen yksinäisyydentuntonsa, se tunto, että hän oli joutunut kaikkien hylkäämäksi, vaikutti häneen ylen valtavasti. Sitten syntyi hänen murheestaan hitaasti vihankauna, ja kerran synnyttyään se nopeasti kasvoi, kunnes täytti hänen koko mielensä ja sysäsi vuorostaan syrjään kaiken muun. Hän nojasi taaksepäin suurta päätään, ja hänen veristävät, säihkyvät silmänsä suuntautuivat kapteeniin, joka nyt kirstulla istuen tarkasteli häntä tyynesti ja odotti hänen toipumistaan siitä mielenjärkytyksestä, jonka äskeinen tiedonanto oli aiheuttanut.
»Kuulkaa, master Leigh», kysyi hän, »mitä vaaditte, jos viette minut takaisin Englantiin?»
»Niin, mitä arvelette, sir Oliver», virkkoi kapteeni, »minun nähdäkseni olisi paikallaan sama hinta, jonka sain teidän tänne tuomisesta. Toinen tavallaan pyyhkisi pois toisen.»