»Saatte summan kaksinkertaisena, jos viette minut takaisin
Trefusis-niemeen», kuului nopea vastaus.
Kapteenin pienet silmät välähtivät, ja hänen tuuheat kulmakarvansa koskettivat toisiaan hänen rypistäessään otsaansa. Suostuminen tapahtui liian kerkeästi. Siinä piili kavaluutta pohjalla, jos hän ollenkaan tunsi ihmisten luontoa,
»Mitä pahaa juonta haudottekaan?» kysyi hän ivallisesti.
»Pahaa juonta? Sinunko varallesi, mies?» Sir Oliver nauroi käheästi. »Tuhat tulimmaista, sinä roisto, luuletko minun ajattelevan itseäsi tässä asiassa tai ajatteletko mielessäni olevan sijaa niin mitättömälle vihalle tuon toisen rinnalla?»
Hän puhui totta. Lioneliin kohdistuva vihanpuuska oli tosiaankin niin ehdoton, ettei hän voinut ollenkaan ajatella tuon konnamaisen merimiehen osuutta asiassa.
»Annatteko minulle sananne?»
»Sanani? Mitä joutavia, mies! Olenhan sen jo antanut. Minä vannon maksavani sinulle mainitsemani summan, kun lasket minut jälleen maihin Englannissa. Riittääkö se? Siinä tapauksessa leikkaa siteeni ja tee loppu nykyisestä olostani.»
»Olen tosiaankin iloinen saadessani olla tekemisissä niin järkevän miehen kanssa! Te suhtaudutte asiaan niinkuin pitääkin. Näettehän, että olen tehnyt, mitä olen tehnyt, vain virkani puolesta, olen toiminut välikappaleena, ja häpeä on sen, joka on minut tähän tekoon pestannut.»
»Niin, sinä olet pelkkä ase, likainen ase, kullalla silaeltu, et mitään muuta. Se myönnettäköön. Leikkaa siteeni, Jumalan nimessä! En halua olla kauemmin sidottuna kuin salvokukko.»
Kapteeni veti puukkonsa, siirtyi sir Oliverin luo ja katkaisi hänen siteensä sen enempää virkkamatta. Sir Oliver nousi niin nopeasti, että löi päänsä matalaan kattoon, ja istuutui sitten jälleen. Samassa kuului ulkoa ja yläpuolelta huuto, joka sai laivurin siirtymään hytin ovelle. Hän tempasi sen auki ja laski siten savun ulos ja päivänpaisteen sisään. Sitten hän astui peräkannelle, ja sir Oliver, joka käsitti olevansa oikeutettu niin tekemään, seurasi häntä.