»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan? Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä, vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»
»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen.
Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»
»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»
»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»
Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt vielä aloittaakaan.
»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»
»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.
»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»
»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»
»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani. Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»