»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»
»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta, joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»
Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi, sinä valheiden äiti!»
»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi aiheettomassa vihassasi minua nimität.»
»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria! Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»
»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle, että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne vapaiksi?»
Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt lausui vaimolleen.
»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»
»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut tuhon omaksi?»
»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.