»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on palannut.»
»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen äänensä kuului selvästi värähtävän.
Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.
Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.
»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»
»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.
»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan suuresta saaliista.»
»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon, joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei tule itse tuomaan uutista?»
»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta kertomaan.»
»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»