Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun, vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin, suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta, joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin jalkojen eteen hänen jaettavakseen.
Kuudes luku.
KÄÄNNYTETTY.
Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta, joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.
Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.
»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»
He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa, jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.
Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.
»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se tunnu merkilliseltä sinustakin?»
»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen hänen eteensä.