Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä, hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta. Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne…" "Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."
"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun poikani."
"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota tuntematonta kohtaan.
"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.
"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."
"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan häntä ilmoittamatta mitään minulle."
"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?"
Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette…" Hän hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja ota nuo renkiroistot mukaasi."
"He ovat täällä minun käskystäni", muistutti herttua.
"Heitä ei tarvita enää."