"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino."
"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne."
Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta:
"Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.
Facino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:
"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."
"Koirat? Minun kurkkuni?" Hänen korkeutensa oli tukehtua.
"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon
herttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä.
"Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da
Pusterla."
"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan ja tappoi kolme minun parhaista koiristani…"
"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja, varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."
"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini, kuten aivan julkisesti kerrotaan."