"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana, puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"
"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli perää."
"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane…?"
"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."
Facino nyökkäsi hitaasti. "Uskotteko ihmeisiin?"
"Teidän ylhäisyytenne kärsivällisyys on ensimmäinen kokemani ihme."
Facino nauroi ääneen. "Jopa olette ujostelematon veitikka." Hän nousi. "Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut yht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika." Ja Bellarionin sanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen olalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. "Koetitte pelastaa Pusterlan hengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille kunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?"
"Se on apotin toivomus." Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan kiittävät sanat. "Niin kai käykin palattuani Paviasta."
"Apotin toivomus? Onko se myös oma toivomuksenne?"
"Alan pelätä, ettei niin ole."