Facino oli vaipunut mietteisiin. Hänen puolisonsa käytös pahoitti hänen mieltään ja lisäksi häntä loukkasi herttuan välinpitämättömyys. Hän, Facino, oli lähtenyt sotanäyttämölle jäähyväisittä, livahtanut tiehensä melkein kuin erotettu palvelija. Sanottiin herttuan olevan poissa, mutta hän piti tätä vain jonakin verukkeena. Herttua ei yksinkertaisesti tahtonut tavata häntä.
Kun he ratsastivat kuun valaisemalle kadulle Porto Giovian alapuolella, näkivät he kookkaan miehen nopeasti lähestyvän. Hän piteli kytkyessä kolmea koiraa, jotka melkein väkisin kiskoivat häntä eteenpäin. Hiukan jälempänä seurasi tummaan viittaan verhoutunut olento, joka huudahteli:
"Ei niin nopeasti, Squarcia! Jumalaut'! Älä pidä niin kiirettä. Minä olen aivan hengästynyt!"
Äänestä ei voinut erehtyä. Herttua siinä tuli, henkivartiostonaan kuusi palvelijaa. Squarcia koirineen kulki kadun poikki aivan Facinon hevosen edestä. Metsästäjä sadatteli hurttia.
"En voi hillitä niitä, herra herttua", vastasi hän. "Ne ovat jäljillä, ja voimia niillä on kuin muuleilla. Saateri vieköön!"
Hän katosi pimeään kujaan. Herttuan henkivartioston johtaja äkkäsi ratsastajat ja huusi:
"Kuka siellä liikkuu tähän aikaan vuorokaudesta?"
Facino naurahti katkerasti.
"Facino Cane lähtee sotaan."
"Ja se naurattaa?" Herttua astui lähemmäksi. Hän ei ollut ilmeisestikään kuullut katkeraa sävyä kondottierin vastauksessa.