Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli vielä himmeä loiste.
Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä, voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.
Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä pitelevän käden ympäri.
"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti, ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."
Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.
"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä mitään?"
"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.
"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."
Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.
"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."