Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään sairaan luo.
"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän. Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.
Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.
"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."
"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia päiviä."
Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan, kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi… minä olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä olen hengissä."
"Mutta missä ovat hampaanne?"
"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."
Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot varmuudeksi.
"Mikä tauti teitä vaivasi?"