"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.
Häntä pyörrytti.
Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän käsiinsä.
"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.
Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.
Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.
Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.
"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua enää."
Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana kajahti ääni.
"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.
Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?
Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"