"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin. Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra, jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani, kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän hirvittävään ehdotukseensa."
Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen. Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa katsetta.
"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani
Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.
Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"
"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen vaakunassaan."
"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."
"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja…"
Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes ajatellut Mombellin surmaamista.
Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."
Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään, maanalaisen kammion.
Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen päämääränsä kanssa.