Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten matkansa kohti Milanoa.
Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän oli jo kuollut.
Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta; hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi. Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin. Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa toivoton onnettomuus.
Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla, jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.
Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä. Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa, muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut vartiossa, oli laskenut heidät sisään.
Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin, ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme miehistä hänen kimppuunsa.
"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä punaiseksi kuin sen kumppani.
Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.
Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.
Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.