Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan peitossa.
"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut
— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"
Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo kostettu, herra herttua."
Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra… herra herttua… sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.
"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon valtias."
"Milanon herttua? Minä…?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja pelkoa. "Sanotte, että… Gian Maria on kuollut?"
Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät hänet tänään helvettiin."
"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja te…?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia, että toinen Visconti otettiin hengiltä.
Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.
"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."