Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.
"Odotan määräyksiänne, madonna."
"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään, mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi valtaan ja kunniaan."
Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään pidätellen odotti hänen vastaustaan.
"Tarjoatte minulle…", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.
"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa. Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme, Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi… niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne Italian kuninkaaksi."
Bellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.
"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti, "etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi, olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita, madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."
Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"
"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista, kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia, joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."