"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"
"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?"
"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina, arvokkaiksi?"
"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena. "Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi, pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."
"Herjaaja!"
Tuo huudahdus tyynnytti hieman.
"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni, tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle, että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma voi minulle tarjota."
"Niinkauankuin Facino eli…" Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään. "Nyt…" Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata aivoituksensa.
"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä."
"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua teidän suojelukseenne?"