Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon toisella laidalla.
Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli sellaiseen liian hiljainen ja arka.
Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.
Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.
Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän näihin asti.
Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa älykkäällä todistelulla.
"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa ja oman nimenne, herra herttua?"
Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit neuvottelemaan asioista.
Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.
Herttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.