Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan, olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän, miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion tehdä vain mitä sydämeni käskee."
Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te, messer Carmagnola."
"Entä te, madonna?"
Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.
Hän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.
"Ehkäpä", sanoi hän ja naurahti arasti. "Ehkäpä".
"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka.
Valeria! Oma Valeriani!"
Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.
Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen puhuttelu peloittivat häntä.
"Carmagnola, ystäväni…"