"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne."
"Voiko olla enempää kuin ystävä?"
"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani. Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."
"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille samalla tavalla?"
"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria, te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"
"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja aivan liian uskalias."
"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen…"
Hän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:
"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes
Casale ensin on vallattu."
"Mutta sitten", huohotti mies, "sitten?"