Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti, että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne ruhtinattarelle.
"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"
He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.
Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän mittaili huonetta pitkin askelin.
"Alan pelätä sitä", myönsi hän.
Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen tulee."
Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin kavalluksesta."
"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette aina oikeassa."
"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla."
Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.