Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa vastaan.
Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.
Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.
"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."
Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin odottaa sovittua hetkeä.
Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille. Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.
Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta
tällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä.
Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin
Theodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa
Carmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!
Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.
Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun melskettä läntiseltä suunnalta.
Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti, vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.