"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno on noussut haudasta kostaakseen."
"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?" huusi Gian Giacomo.
"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on ratkaistu jo, herra markiisi."
Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.
Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa, että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki vielä halunneet riistää.
Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion suuttui.
"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata, vaikka tahtoisinkin."
"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin."
"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä."
"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."