"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään."
"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista ennenkin tapahtunut."
Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman vastahakoisesti.
Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.
"Olette kovin epäitsekäs", sanoi hän viimein. "Ehkäpä niinkin."
"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi."
Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?
"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari tuntia sitten."
"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä siitä selvitään."
Ruhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. "Luotatte vahvasti älyynne."