Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.
Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten, että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.
Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.
Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.
Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut rauhalliseen uneen.
Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.
Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Tervehdittiin.
"Pax tecum."
"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät, silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän sairaankalpea.
Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.