"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen. "Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen vaeltajaraukan luo."
Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän näköisiksi.
"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti kuin kaniineja kaniinitarhassa."
"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?"
"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen. Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä pelätä varkaita."
"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai mitä?"
Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui hämäännyttävältä.
"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti. "Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi seurannut."
Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen.
Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne olet
matkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion.
"Santa Tendan kautta."
"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne sitävarten. En viivy kauan."