"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja muut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes palaan. Saatte rahat palatessani."
Hän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni myötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon lähettämällä asialla.
Bellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti asiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja sai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten kyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten kotiinlähtöä.
Joitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito jonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.
"Madonna! Armollinen madonna!"
Dionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli väritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti pitkävartista sivellintä.
"Eikö hänen korkeutensa", tiedusteli nuorukainen, "suvaitsisi armollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?"
Neito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi:
"Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle hän
eilen oli niin ystävällinen?" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, että
Bellarion naurahti.
Ruhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle vartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen nuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja toisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei kuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.
"Madonna, ettekö tunne minua?" Hän hankasi hihalla väritahran kasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli. "Messer Bellarion! Te!"