Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.
"Pikku veli!" kukersi hän ihastuksissaan. "Pikku veli!"
"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua matkaa varten."
He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.
"Pyhimysten nimessä!" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.
Minoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama kirkkaana:
"Mikä hätänä, veli?"
Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa epäluuloisesti ja pelokkaasti.
"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina tämä totuus, poikaseni."
"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden johdosta."