"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät, madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."
Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja
Bellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa…
"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni. Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää, että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."
"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa, miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti: "Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."
Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:
"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."
Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"
"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen masentuneena.
Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti, melkein änkyttäen:
"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo uskoa, mitä tahdomme uskoa."