Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa ollut".
Podestà siveli äänettömänä partaansa. "Entä sitten?"
"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on aiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte helpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa."
Ja tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi pettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla monta merkillistä paljastusta.
Valtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli viety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään erikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin poistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria, joka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin suuttumuksestaan ja pelostaan.
"Varas, urkkija ja murhaaja", mutisi hän. "Minä luotin häneen ja hän murskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka."
"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?" arveli monna
Dionara.
"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen.
Ja uskoin kuitenkin hänen valheitaan."
"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään pois salaliitosta?"
"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi Spignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista." Kyyneleet sumensivat hänen katseensa.