»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.
»Ma foi», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että olisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en tiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime yönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken olette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de Marsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme, ja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista miestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»
Vaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa asemassa.
Pitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö minun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan kapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri pelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän ajattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen; hänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen hänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten Chatelleraultin kanssa lyömäni veto?
Kun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen — tuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin edellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen kyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui vastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava Lavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä maaseutuneitosta!
Niinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin väittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät varakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.
Äkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin heidän keskustelevan tilastani.
»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon pääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»
»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan, «kääntyen minuun päin, sanoi:
»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä vammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»