Hän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi syrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:
»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»
Seisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti, mutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua tutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden kirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen pienoiskuvansa oli taskussani.
Pysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin silmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee muistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin kohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen sanoilleni.
»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä suoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita vapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon kuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden. En voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten minun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»
Heti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen kasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin imartelija.
»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja hymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta te olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa mieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»
»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.
»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle henkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee tänne huomenna.»
»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni välitse. »Kelle te sen ilmoititte?»