»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin päättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.
Tartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän tilanteen.
Roxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen katseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä hänen mielessään liikkui.
Saavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen pengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan neidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi minuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän omituisesti korostaen:
»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän kuolleen?»
»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani», vastasin tyynesti.
»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»
»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni takeena?»
»Siitä huolimatta, monsieur, voyons. Ainakin te saisitte huojentaa huolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat teitä.»
»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»