Hänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.
»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni pohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin vilpittömästi vastata kieltävästi.
»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»
Hänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.
»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska syy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»
Hetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta minua pelotti sen hyödyttömyys.
»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin näet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen siitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla. Mutta nyt —
»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!» anoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin! En uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia naisia.»
»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan niin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta, josta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen teitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko — tahdotteko palata Lavédaniin?»
Rinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon värähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.