»Mitä tämä on?» hän ärjäisi tylysti. »Mitä tämä teeskennelty heikkous merkitsee? Sitä, että sinä, pelkuri-raukka, olet kalpea, en ihmettele! Mutta miksi vapisevat jäsenesi? Miksi olet olevinasi voimaton? Luuletko voivasi pettää minua tällä tavoin?»
»Oletko järjiltäsi?» kummasteli toinen, ja hänen äänensä värähti suuttumuksesta. »Oletko tullut hulluksi, Stanislas?»
»Jätä sikseen tämä teeskentely!» oli halveksiva vastaus. »Kaksi päivää sitten kerrottiin minulle Lavédanissa, kuinka täydellisesti olit parantunut. Siitä, mitä meille kerrottiin, oli helppo arvata, minkä vuoksi vitkastelit siellä ja miksi et antanut meille tietoja itsestäsi. Siinä syy, miksi kirjoitin sinulle, kuten lienet käsittänyt. Sisareni on surrut sinua kuolleena — suri sinua, sillä aikaa kun sinä istuit Roxalannesi jalkain juuressa ja vannoskelit hanalle rakkauttasi Lavédanin ruusujen keskellä.»
»Lavédanin?» kertasi toinen hitaasti. Sitten hän korotti ääntään ja kivahti: »Mitä helkkaria sinä höpiset?»
Kuin salaman välähdyksestä oli minulle selvinnyt, kuka tämä voimansa menettänyt herrasmies oli. Rodenard-tomppeli oli ollut väärässä sanoessaan, että Lesperon oli kuollut. Selvästikään hän ei ollut voinut muuta kuin pyörtyä; sillä edessäni oli Lesperon itse, sama mies, jonka olin muka kuolleena jättänyt makaamaan latoon Mirepoixiin.
»Hyvä jumala, Marsac! Etkö tahdo selittää?»
»Kyllä», ärjyi Marsac, ja hänen miekkansa singahti ulos tupesta. »Kyllä minä selitän. Niin totta kuin Jumala elää, minä selitän — tällä!» Ja hän heilutti miekkaansa haavoittuneen kasvojen edessä. »Miekka käteen, hyvä herra, näytelmä on lopussa. Heitä pois tuo kainalosauva ja vedä säiläsi! Vedä säiläsi, mies, tai, sangdieu, lävistän sinut tuossa paikassa!»
Alhaalla syntyi hälinä. Isäntä ja joukko hänen apureitaan — tarjoilijoita sekä tallirenkejä ja poikia — syöksyi heidän väliinsä, koettaen hillitä verenhimoista Marsacia.
»Pocapdediou!» kirosi Castelroux vierelläni. »Oletteko koskaan nähnyt tuollaista!? Mitä on tapahtunut?»
Mutta minä en jäänyt vastaamaan hänelle. Ennenkuin gascognelainen kapteenini aavisti aikomustani, olin heilauttanut itseni ikkunasta eteishuoneen ulkonevalle katolle. Sekuntia myöhemmin sain pihallaolijain huomion kiintymään itseeni tipahtamalla maahan keskelle rähäkkää; hätäytynyt Castelroux, joka luuli minun aikovan karata, seurasi perässäni samaa harvinaista tietä myöten, huutaen täyttä kurkkua: