Castelroux tilasi yksityisen huoneen ensimmäisessä kerroksessa — hauskan kamarin, jonka ikkunat olivat pihalle päin — ja vastaukseksi tiedusteluuni ilmoitti isäntä, ettei herra de Marsac vielä ollut saapunut.
»Määräaika oli ennen puolta päivää, herra de Castelroux», huomautin.
»Teidän luvallanne tahtoisin odottaa kello kahteentoista.»
Hän ei estellyt. Kaksi tuntia ei merkinnyt mitään.
Kenties noin puoli tuntia myöhemmin kiidätti ulkoa kuuluva kavioiden kapse minut ikkunaan. Eräs perin hurjasti ratsastava herrasmies oli juuri tuoksahtanut sisään portista ja hillitsi parhaillaan ratsuaan. Hän oli laiha, vilkasliikkeinen, hyvin upeasti puettu mies, jonka hänen kasvojensa sekä parran ja viiksien tummuus teki melkein mustan näköiseksi.
»Ah, sinä olet täällä!» hän huudahti, niin että se kuulosti puolittain ärähdykseltä, puolittain naurulta, puhutellen jotakin porttikäytävän suojassa olevaa henkilöä. »Par la mort Dieu, tuskin odotin löytäväni sinua täältä!»
Portin suojasta kuului ihmettelevä äännähdys ja sanat:
»Marsac! Sinä täällä?»
Tämä oli siis se herrasmies, jota minun oli tavattava! Tallipoika oli ottanut vastaan hänen suitsensa, ja hän hypähti ketterästi maahan. Nyt hoippui näköpiiriini voimaton herrasmies, jonka äänen olin jo kuullut.
»Stanislas, rakas ystävä!» hän huudahti. »En voi sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!» Ja hän lähestyi Marsacia kädet levällään ikäänkuin valmiina syleilemään.
Tulokas silmäili häntä hetkisen ihmetyksissään, kasvot synkkinä.