»Mironsac?» kertasin. »Niin, kyllä olen.» Olin lisäämäisilläni, että tunsin mainitun nuorukaisen läheisesti ja pidin hänestä paljon, mutta katsoen sen epäviisaaksi tyydyin kysymään häneltä: »Tunnetteko hänet?»
»Pardieu!» hän kirosi. »Poikahan on serkkuni. Olemme molemmat Mironsaceja; hän on Castelvertin Mironsac, kun taas minä, kuten muistanette minun maininneen teille, olen Castelrouxin Mironsac. Erotukseksi toisistamme nimitetään häntä aina Mironsaciksi ja minua Castelrouxiksi. Peste! Se ei ole ainoa erotus, sillä samalla aikaa kun hän paistattelee päivää Pariisin suuressa maailmassa — he ovat varakkaita, Castelvertin Mironsacit — saan minä köyhä gascognelainen upseeripahus näytellä poliisin osaa Languedocissa!»
Silmäilin häntä tarkkaavammin, sillä kelpo Mironsac-veikon mainitseminen johti mieleeni sen illan, jolloin onneton vetoni lyötiin, ja muistin, kuinka tämä ylevämielinen nuorukainen oli — kun se oli jo liian myöhäistä — koettanut järkevällä puheella saada minut luopumaan koko puuhasta.
Puhelimme hänen serkustaan — Castelroux ja minä — ja menin nyt niin pitkälle, että tunnustin pitäväni koko paljon nuorukaisesta ja kehuin häntä peittelemättä. Se oli omiaan lisäämään ystävällisyyttä, jota nuori kapteenini oli minulle osoittanut pidättämisestäni saakka, ja se rohkaisi minua pian pyytämään häntä kaikkien niiden hyvyydenosoitusten lisäksi, joista jo olin hänelle kiitollinen, vielä palauttamaan minulle valokuvan, jonka hänen miehensä olivat ottaneet taskustani. Halusin antaa sen Marsacille, jolloin se samalla vahvistaisi kertomustani.
Siihen ei Castelroux pannut esteitä.
»Tietystikin», sanoi hän, ottaen sen esille. »Pyydän teitä suomaan anteeksi, etten ole tehnyt sitä omasta aloitteestani.»
Kiitin häntä ja pistin muistokotelon taskuuni.
X
KUOLLEISTANOUSSUT
Kello oli vähäistä vaille kymmenen, kun ratsastimme mahtavan Hotel de la Couronnen pihalle Grénadessa.