Sanoin herra de Lavédanille lyhyet, mutta sydämelliset jäähyväiset; minä lausuin anteeksipyyntöni, hän toi esiin voimakkaan myötätuntonsa. Ja niin lähdin kahden kesken Castelrouxin kanssa matkalle Toulousea kohti, hänen annettuaan miehilleen määräyksen, että heidän oli lähdettävä puolen tunnin kuluttua ja ratsastettava mieleistään vauhtia.
Minuun nähden oli elämä mennyttä. Olin turmellut sen ainoan mahdollisuuden todellisen onnen saavuttamiseksi, mikä minulle oli milloinkaan tarjoutunut, ja jos Toulousen tuomioistuimen herrasmiehiä huvittaisi lähettää minut huomaamattomasti mestauslavalle, niin mitäpä se merkitsisi?
Mutta eräs toinen seikka kiinnitti mieltäni, ja se oli kohtaukseni
Marsacin kanssa. Puhuin siitä vangitsijalleni.
»Haluaisin tavata erästä herrasmiestä Grénadessa tänä aamuna. Minulta otettujen papereiden joukossa on kirje, jossa kohtauksen aika ja paikka on määrätty, ja olisin todella kiitollinen, jos te, herra kapteeni, suostuisitte järjestämään niin, että nauttisimme aamiaisemme siellä, joten minä saisin tilaisuuden tavata häntä. Asia on minulle hyvin tärkeä.»
»Se koskee —?» kysyi hän.
»Erästä naista», vastasin.
»Ah, niinkö? Mutta kirjehän on haasteen luontoinen, eikö olekin?
Luonnollisestikaan en voi sallia teidän panna vaaraan henkeänne.»
»Ettemme tekisi Toulousen pyöveliä tyytymättömäksi», laskin nauraen leikkiä. »Mutta älkää pelätkö! En joudu kaksintaisteluun, lupaan sen.»
»Sitten olen tyytyväinen, monsieur, ja te saatte kohdata ystävänne.»
Kiitin häntä, ja keskustelimme sitten muista asioista ratsastaessamme varhaisina aamutunteina pitkin Toulousen tietä. Keskustelumme kääntyi, en muista miten, Pariisiin ja hoviin, ja kun sattumalta ohimennen mainitsin hyvin tuntevani Luxembourg-palatsin, tiedusti hän minulta, olinko koskaan sattunut tapaamaan nuorta Mironsac-nimistä teikaria.