Hän kumarsi, ja heti kävi selväksi, että hänen tehtävänsä Lavédanissa koski — kuten olin varakreivittärelle huomauttanut olevan mahdollista — ainoastaan minua.
»Olen kiitollinen siitä, että te alistutte näin alttiisti», selitti tämä perin kohtelias herrasmies. Hän oli miellyttävä nuorukainen, jolla oli siniset silmät ja hyväntuulinen suu ja jonka ulkonäölle törröttävät viikset turhaan koettivat antaa hurjaa leimaa.
»Ennenkuin ryhdytte pukeutumaan, monsieur, on minun suoritettava eräs toinen velvollisuus.»
»Tehkää velvollisuutenne, monsieur!» vastasin, minkä jälkeen hän antoi merkin miehilleen, jotka heti riensivät tarkastamaan vaatteitani ja tavaroitani.
Vaatteistani he ottivat esille Lesperonille osoitetut kirjeet, jotka tämä onneton herrasmies oli kuolinyönään jättänyt minun haltuuni. Niiden joukossa oli yksi, jonka lähettäjä oli Orleansin herttua itse ja joka olisi riittänyt toimittamaan kokonaisen rykmentin hirteen. Vielä he ottivat herra de Marsacin kaksi päivää sitten lähettämän kirjeen ja muistokotelon, jossa oli neiti de Marsacin kuva.
Paperit ja kuvan he luovuttivat kapteenille, joka otti ne vastaan yhtä pahoittelevan ja harmistuneen näköisenä kuin hän toimitti kaikki vangitsemiseni yhteydessä olevat asiat.
Tätä samaa vastenmielisyyttä hänen suorittamaansa poliisityötä kohtaan saan kiittää siitäkin, että hän lähtöhetkellä tarjoutui antamaan minun ratsastaa ilman häiritsevää vartiostoa, jos antaisin hänelle sanani siitä, etten koettaisi karata.
Seisoimme silloin linnan eteissalissa. Hänen miehensä olivat jo pihalla, ja saapuvilla olivat vain varakreivi ja Anatole, jonka jälkimäisen kasvoista kuvastui hänen herransa ilmeitä synkistävä suru. Ylevämielisyys saattoi kapteenin varmastikin ylittämään valtuuksiaan, ja se liikutti mieltäni.
»Annan teille sanani siitä, etten yritä karata, herra kapteeni», vastasin, osoittaen kumarruksella käsittäväni hänen kohteliaisuutensa.
»Olen Mironsac de Castelroux, Chateau Rougesta, Gascognesta», ilmoitti hän, vastaten kumarrukseeni.