»Sangdieu! Millä oikeudella te —» hän aloitti. Mutta nyt ei sopinut antaa naiskielen jatkaa jaaritteluaan. Nyt ei ollut aikaa kursasteluihin, kumarteluihin eikä typeriin, hymyhuulin lausuttuihin kohteliaisuuksiin. Tartuin rajusti hänen ranteeseensa ja ärjäisin hänelle, vieden kasvoni lähelle hänen kasvojaan:
»Folle!» Uskallanpa vannoa, ettei yksikään mies ollut käyttänyt häntä puhutellessaan sitä sanaa. Hän jäi tuijottamaan suu auki läkähtyneenä hämmästyksestä ja kiukusta. Hiljentäen ääntäni, etteivät lähestyvät sotilaat sitä kuulisi, mutisin sitten: »Tahdotteko syöstä turmioon varakreivin ja itsenne?» Hän katsoi minua kysyvästi, ja minä vastasin: »Mistä tiedätte, että sotilaat ovat tulleet noutamaan puolisoanne? Saattavathan he olla etsimässä minua — ja yksin minua. Kenties ei varakreivin rikkomuksesta tiedetä mitään. Pitääkö juuri teidän sitten ilmaista se heille hillittömällä kiivaudellanne ja syyttelemisellänne?»
Hänen leukansa painui alas ällistyksestä.
Samassa avautui ovi uudelleen, ja ovelle ilmestyi nuori mies, jolla oli päässään töyhtöhattu, yllään nahkainen haarniska ja toisessa kädessään paljastettu miekka, toisessa lyhty. Hänen takanaan näin häntä seuranneiden ratsumiesten aseiden välkkyvän.
»Kumpi teistä on herra René de Lesperon?» kysyi hän kohteliaasti; hänen sanoistaan tuntui voimakkaasti gascognelainen murre.
Astuin eteenpäin, sanoen:
»Minut tunnetaan sillä nimellä, herra kapteeni.»
Hän silmäili minua suruisesti, melkeinpä anteeksipyytävästi, ja virkkoi sitten:
»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, käsken teitä antautumaan!»
»Olen odottanut teitä. Miekkani on tuolla, monsieur», vastasin ystävällisesti. »Jos sallitte minun pukeutua, olen valmis seuraamaan teitä muutamien minuuttien kuluttua.»