»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti de
Lavédan?»
Hän taivutti päätään äänettömänä.
Hyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta — niin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan kohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.
Hillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.
Heidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni pääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä keveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.
Sitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin.
Tajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli ajanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti minua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli toiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.
Se ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en välinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun täytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille, kuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi virota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?
Yhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt oli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen tunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi tietää totuuden?
Niin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni oli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin todella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä tietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.