»Hämärästi, monsieur, ja kenties olette oikeassa. Mitä arvelet sinä,
Stanislas?»
»Mitäkö arvelen?» huudahti tulinen Marsac. »Painun maan alle häpeästä,
René-parkani, sentähden että olen tuominnut sinua niin väärin.»
Hän olisi puhunut enemmän samaan suuntaan, mutta Lesperon keskeytti hänet, kehoittaen häntä pysymään käsillä olevassa asiassa.
Marsac oli matkalla Espanjaan. Hänen sisarensa, hän kertoi, odotti häntä Carcassonnessa. Lesperonin olisi heti lähdettävä hänen mukaansa, ja neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa he olisivat päässeet pois kuninkaan vihan ulottuvilta.
»Tahtoisin pyytää teiltä erästä palvelusta, herra de Marsac», virkoin, nousten seisomaan, sillä asiamme oli lopussa. »Jos teillä on tilaisuutta lähettää tietoja neiti de Lavédanille, toivoisin teidän ilmoittavan hänelle, että minä en — en ole se Lesperon, joka on kihloissa sisarenne kanssa.»
»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta sitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin ilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte kiinni?»
»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»
»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi sinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»
»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan varma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»
Pysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai minut aavistamaan lausumattoman totuuden.